Viisimiljoonaisella kansalla ei voi olla massiivista armeijaa.
Pääluvulla, eikä liioin pelkällä asevarustuksella, ei pystytä mahdollista hyökkäystä torjumaan.
Tarvitaan kekseliäisyyttä ja jo olemassa olevien voimavarojen hyödyntämistä. Maasto on yksi varteenotettava elementti tässä mielessä.
Tapaamme valokuvaajan kanssa reservin majuri Terho Ahosen joulukuun alun pakkasaamuna Luumäellä lähellä kuuluisaa Luumäen motellia, kuutostien varressa.
Salpalinjan helpoimmin saavutettavia kohteita on juuri täällä ja kävelemme parkkipaikalta lähimmille teräsbetonikorsuille.
Tämän artikkelin teksti pohjautuu Terho Ahosen haastatteluun sekä hänen laatimaansa tietokirjaan SALPALINJA – Suomen suoja (readme.fi 2021).
Salpalinja rakentuu
Talvisodan aluemenetysten johdosta päätettiin varustautua mahdollista uutta hyökkäystä vastaan myös linnoitustöillä.
Rakentaminen tapahtui pääosin välirauhan aikana 1940-41, mutta osin myös kesällä 1944. Näin rakentui Suomen itärajan mittainen puolustuslinja Suomenlahden rannoilta aina Petsamoon asti.
Tarkoituksena oli estää ja pysäyttää mahdollinen maahyökkäys Kannaksen suunnasta kohti Etelä-Karjalaa ja Kymenlaaksoa ja aina Helsinkiä myöten.
Vahvoja korsu- ja esterakennelmia ei luonnollisestikaan pystytty rakentamaan koko 1200 kilometrin matkalle.
Rakennelmien ja kohteiden valtaosa sijoittuu Virolahdelta Luumäen Kivijärvelle rajautuvaan alueeseen, noin 50 kilometrin matkalle, koska juuri tästä kohtaa hyökkäys tulisi, jos on tullakseen.
Tästä pohjoiseen käytettiin hyväksi maastoa ja vesistöjä ja niiden luomia luontaisia esteitä.
Kannaksen yli tokko kukaan laivoilla yrittäisi.
Päärakenteina ovat kalliosta louhituista kivistä rakennetut panssariesteet – isoja kivijärkäleitä laitettiin vieri viereen parin metrin välein ja ne muodostivat luontaisen lohkareseinämän, josta panssarivaunun oli mahdoton päästä läpi.
Varsin ekologinen ja neuvokas keksintö, jossa alueen maaperä saadaan uusiokäyttöön eikä materiaalia tarvitse kaukaa kuskata. Kansan suussa näitä rakennelmia kutsuttiinkin tankkiesteiksi, joita ne juuri olivatkin.
Ja kaikki on yhä tallella matkailijan ja sotahistoriasta kiinnostuneen kulkijan nähtävänä. Näitä hyökkäysvaunut pysäyttäviä kiviesteitä on noin 225 kilometriä. Panssarikaivantoesteitä
on noin 130 kilometriä, niillä myös pystyttiin estämään isojen vaunujen kulku.
Korsut, kk-tuliasemat, juoksuhaudat
Salpalinjaan tutustuvalle kulkijalle kiinnostavimpia lienevät teräsbetonikorsut ja kallioon louhitut tunnelit sekä kenttälinnoitteet kuten konekivääriasemat.
Näitä betonikorsuja tai kallioon louhittuja muita kestolinnoitteita on lähes 800 kappaletta, kenttälinnoitettuja konekivääriasemia 1250.
Konekiväärien tuliverkko on Salpalinjan puolustuksen kivijalka.
Kohteiden välille oli toki myös kaivettava yhteys- ja taisteluhautaverkosto eli kansanomaisesti sanoen juoksuhaudat, maan pinnan alapuolelle ulottuvat turvalliset väylät, joissa voitiin kulkea vihollisen ampumisen ulottumattomissa. Näitä oli kaikkineen noin 350 kilometriä!
Jokainen, nämä tilastolliset luvut kuultuaan, herää pakostakin kysymään, miten tämä kaikki voitiin toteuttaa tuon aikaisilla vehkeillä ja ajoittain vielä ilmastollisesti haastavissa
oloissa?
Lyhyt vastaus on – päättäväisyydellä ja puolustustahdolla. Mutta paljon muutakin tarvittiin: organisointi, työväen hankkiminen, majoitus, muonitus ja ennen kaikkea suunnitelmien jalkauttaminen käytännön työhön.
Eipä käy kateeksi sen ajan vastuussa olleita, jos ei työmiehiäkään.
Mutta kaikesta selvittiin.
Ketkä rakensivat? Miten elivät?
Kun päätös valtakunnan korkeimmalla tasolla oli tehty, että puolustuslinja on rakennettava, ryhdyttiin Mannerheimin johdolla heti toimiin.
Perustettiin Linnoitustoimisto, joka sai laajat valtuudet asian hoitamiseksi käytännössä.
Toimisto palkkasi heti suurimpien kaupunkien työvoimatoimistojen kautta tarvittavat ammattimiehet ja aputyömiehet.
Käytössä oli tunti- ja urakkapalkka, kohtuullisen hyvä verrattuna yleiseen tasoon, joten tulijoita riitti, kun työttömyyttäkin oli evakoiden siirryttyä menetetyiltä alueilta.
Maa- ja metsätalouden piiristä pääsi linnoitustöihin vain kovin harva, vaikka haluakin olisi ollut,,sillä valtio halusi turvata elintarvikeja polttopuutuotannon jatkuvuuden vaikeana aikana.
Ulkomailtahan ei mitään ruoka-apua ollut saatavissa. Töissä oli maaliskuussa 1941 enimmillään 35 000 miestä ja noin 2000 lottaa, jotka vastasivat muonituksesta.
Tämän lisäksi linnoitustöissä oli mukana myös kenttäarmeija, joka osallistui rakennelmien tekoon.
Näin voidaan sanoa, että parhaimmillaan välirauhan aikana linnoitustöihin osallistui noin 100 000 henkeä. Muilta paikkakunnilta siirtyneet rakentajat asuivat ensin alueen paikallisväestön rakennuksissa ja vajoissa. Pian rakennettiin parakkeja ja muita väliaikaisia asumuksia, jotta asia saatiin hoitoon. Suuri urakka joka tapauksessa.
Miten kaikki sujui? Tiedotettiinko hankkeesta?
Rakentaminen sujui pääosin suunnitelmien mukaan, joskin nopeasti perustettu organisaatio joutui aluksi monien haasteiden eteen käytännön toimien tasolla – aivan nollatilanteesta lähdettiin liikkeelle ja valmista piti tulla rivakkaan tahtiin.
Linnoitustöillä oli suuri vaikutus rakennuspaikkakuntien muuten aika hiljaiseen elämään: yhtäkkiä pieneen pitäjään tupsahti valtava määrä vieraita työmiehiä, asuntoja tarvittiin.
Muonitus tarjosi maataloille hyvät lisätienestit, koska ruokatarpeet oli järkevä ostaa läheltä. Esimerkiksi Miehikkälässä kunnan 4000 asukkaan väkimäärä lähes tuplaantui tänä aikana.
On siinä hiljainen kylätie saanut toisenkin kulkijan. Väestö suhtautui linnoitustöihin valtaosin myönteisesti, koska helposti tajuttiin, että oman alueen turvallisuudesta on perimmältään kyse.
Valtio ei luonnollisestikaan julkisuudessa pitänyt linnoittamista esillä, mutta eihän tällainen valtava operaatio voinut salassakaan tapahtua.
Valokuvaaminen rakenteilla oli kiellettyä, samoin oli selvät ohjeistukset, että maanpuolustuksellisista asioista ei saanut julkisuuteen puhua.
Jokainen ymmärsi tämän tärkeyden, maan puolustaminen oli kaikkien yhteinen asia.
Tehollinen rakentamisaika oli yhteensä 18 kuukautta eli 1,5 vuotta.
Jatkosodan alkaminen keskeytti linnoitustyöt.
Terho Ahonen on mainio opas Salpalinjalle
Kun on kuunnellut viisikään minuuttia reservin majuri Terho Ahosen kertomusta Salpalinjan kohteista ja historiasta, vakuuttuu hetkessä, että tämä mies tuntee ja hallitsee asiansa.
Jämäkkää kerrontaa, vahva asiapohja ja omakohtainen perehtyminen valtavaan linnoitustyöhön ja sen yksittäisiin kohteisiin, tämä välittyy kuulijalle hetkessä.
Ahonen on pitänyt vuosikausien ajan omaa Salpalinjaan liittyvää blogia, jossa on yli 400 kirjoitusta aiheesta. Ne käsittelevät linnoitustyön historiaa ja käytännön vaiheita sekä yksittäisiä kohteita.
Itsekin hän asuu Miehikkälässä, keskellä Salpalinjan oleellisimpia kohteita, joten kirjoituksilla on kantapään kautta koettu tuntuma asiaan ja sen eri vivahteisiin.
Kesällä 2021 Ahonen julkaisi tiiliskiven kokoisen tietokirjan SALPALINJA
– Suomen suoja. Kirjassa on yli 600 sivua ja uskoakseni kerrottu lähes kaikki, mitä Salpalinjasta voidaan kertoa.
Se on asian lähituntumalta kokeneen ja innokkaan harrastajan tyhjentävä esitys, paikallishistorian malliesimerkki, jolla on myös laajempi merkitys Suomen turvallisuuden rakentamisessa.
Selkeästi kerrottu ja toteutettu kirja dokumentoi vakuuttavasti yhden palan itsenäisyyden vaalimisessa.
Salpalinja turistikohteena
Oman maan historia ja sen konkreettiset kohteet ovat nousseet viime aikoina kotimaan matkailun renessanssin myötä uuteen suosioon.
Toki Salpalinjan korsuissa ja rakennelmissa on kävijöitä ollut, lähinnä sotahistorian harrastajia.
Kun tietoisuus mittavan puolustuslinjan olemassaolosta nousi laajempaan tietoisuuteen, on kävijämäärä selvästi kasvanut.
Monet kohteet ovat myös todella helposti saavutettavissa. Esimerkkinä vaikkapa jo alussa mainittu Luumäki Kouvolan ja Lappeenrannan puolivälissä. Vanhaa kuutostietä pohjoiseen huristelevat turistit voivat vaivattomasti pysähtyä levennykselle, josta on opasteet lähimmille panssariesteille ja korsuille.
Tutustuminen kohteeseen yksityismaalla on luvallista, mutta tapahtuu omalla vastuulla. Vain muutaman minuutin kävelymatka vaikuttavaan historialliseen kohteeseen.
Teräsbetonista rakennetut korsut ja niitä ympäröivät kaivanteet ovat pysäyttävä näky talvellakin lumen keskellä, mutta pääsevät parhaiten oikeuksiinsa varmasti sulan maan aikaan.
Kolme museota todentaa linnoitushistoriaa
Miehikkälän kunnassa haluttiin jo 1970-luvulla perustaa matkailunähtävyyttäkorsuhistorialle ja sen yhä nähtävissä oleville kohteille. Asia ei heti alkuun ottanut kunnolla tulta, mutta ei unohtunutkaan.
Vuonna 1986 asiaan tuli uutta vauhtia, kun kunta sai puolustusministeriöltä luvan kunnostaa korsualue matkailukäyttöön.
Kesällä 1987 avattiin Miehikkälän Korsumuseo, jossa aluksi oppaina toimivat sotiemme veteraanit.
Museota on alusta asti ylläpitänyt Miehikkälän kunta.
Museon nimi vaihtui 1993 kokonaisuutta paremmin kuvaavaksi Salpalinja-museoksi, sillä tarkoitus on esitellä laajemmin koko linnoittamisen historiaa, merkitystä ja toteutusta. Museo tekee myös taltioimisja tutkimustyötä.
Virolahdella sijaitsee 1980 avattu Bunkkerimuseo, joka esittelee alueen linnoituskohteita enemmänkin matkailullisesta näkökulmasta ja korostaa luontoliikuntaa historiallisissa maisemissa.
Joensuussa on myös oma Bunkkerimuseo, perustettu 1995. Sen toiminta on rajoitetumpaa verrattuna Miehikkälän ja Virolahden museoihin, joissa käy vuosittain noin 10 000 vierailijaa.
Sotahistorian harrastajilla on siis kiinnostavia kohteita saada ensikäden tietoa ja kokemuksia isänmaan puolustamisesta.
Salpalinjan merkitys
Mikä on loppujen lopuksi Salpalinjan merkitys? Tehtynä kova työ linnoittamisessa ihan fyysisenä urakkana, mutta myös taloudellisena investointina.
Menikö kaikki vaiva ja uurastus hukkaan, kun linnoitukset eivät koskaan joutuneetkaan sotatoimien näyttämöksi?
– Tänne asti sota ja hyökkäys ei koskaan ulottunut, eikö se ole jo melkoinen saavutus? kysyy Terho Ahonen keskustelumme päätteeksi. Salpalinja teki omalla tavallaan tehtävänsä. Se näytti rajan, josta ei ole yli tulemista.
TEKSTI SEPPO PAAJANEN KUVAT KARI MARTIALA