Karjalan Armeija käynnisti hyökkäyksen Laatokan Karjalaan 10. heinäkuuta 1941. Tarkoituksena oli vallata takaisin talvisodassa menetetyt ns. luovutetut alueet.
Mukana hyökkäyksessä oli myös Jääkaripataljoona 2:ssa palvellut lahtelainen vänrikki ja lähettiupseeri Risto Mäkinen. Suomalaishyökkäyksen tielle osui Neuvostoliiton suomalaisista koottu jalkaväkirykmentti 52, joka hajosi nopeasti suomalaisjoukkojen painostuksen seurauksena. Kapteeni Emil Vaateri toimi rykmentissä pataljoonankomentajana.
Vain kaksi päivää suomalaishyökkäyksen käynnistymisen jälkeen Risto Mäkinen kohtasi yllättäen lähettimatkallaan Uuksun tiellä suomea puhuvan ”iivanan”. Kyseessä oli Emil Vaateri, joka sai surmansa syntyneessä laukaustenvaihdossa.
Palkittu punasoturi
Emil Vaateri syntyi Lappeenrannassa vuonna 1900. Nuorukainen työskenteli leipurina kunnes liittyi punaisten puolelle kansalaissodassa. Vaateri haavoittui Joutsenossa ja pakeni tappion jälkeen tuhansien muiden punasuomalaisten tapaan Neuvosto-Venäjälle.
Nuori mies lienee oppinut venäjän kielen nopeasti ja vuonna 1919 hänet määrättiin Pietarissa (silloin Petrograd) kolmevuotiselle upseerikurssille.
Vuonna 1922 nuori luutnantti oli jo tositoimissa Suomen Lapissa organisoimassa ns. ”Läskikapinaa”. Samana vuonna Vaateri haavoittui Kiimasjärven taistelussa Aunuksen Karjalassa. Taistelu käytiin puna-armeijan ja Neuvosto-Venäjälle tunkeutuneiden suomalaisten Karjala-aktivistien välillä.
Ansioistaan Kiimasjärvellä Vaateri palkittiin Punalipun kunniamerkillä.
Kaksikymmentäluvulla Vaateri palveli puna-armeijan joukoissa joukkueenjohtajana ja 1930-luvun vaihteessa Leningradin sotilaspiirin vakoiluosaston palveluksessa.
Vaateri vietti koko aikuiselämänsä Neuvostoliitossa, ja myös yksityiselämälle jäi aikaa. Mies avioitui kahdesti ja molemmat vaimot olivat kansallisuudeltaan suomalaisia.
Ensimmäinen vaimo Maria menehtyi traagisesti perheen asunnossa tapahtuneessa kaasuräjähdyksessä 1920-luvun lopulla. Toinen vaimo Margit kuoli Leningradissa vuonna 1973. Avioliitosta Marian kanssa syntyi Leo-poika vuonna 1927. Margit synnytti Vaaterin perheeseen Alfred-pojan vuonna 1937.
Vakoilusolun päällikkönä
Neuvostoliitto lähetti suomalaistaustaisia vakoilijoita aktiivisesti Suomeen 1930-luvun alussa. Käkisalmen ja Sortavalan seudulla vakoilijat urkkivat tietoja muun muassa Karjalankannakselle sijoitetuista joukoista, varikoista ja sotalaivoista.
Vuosina 1932–1933 alueella toimi Emil Vaaterin johtama vakoilusolu, jossa oli useita suomalaisavustajia. Avustajat suostuivat vieraan valtion palvelukseen aatteen palosta, ajattelemattomuuttaan tai rahapulasta. Osa avustajista oli Suomen armeijan tai rajavartioston palveluksessa ja osa siviilejä.
Vaaterilla näytti olevan käytössään runsaasti Suomen rahaa, ja hän maksoi avustajille palkkiot käteisenä. Noina vuosina Vaateri ylitti valtakunnanrajan rutiininomaisesti useita kertoja maitse tai veneellä Laatokan kautta. Mahdollisesti rajanylityksessä avustivat lahjotut suomalaiset rajavartijat.
Suomen Etsivä keskuspoliisi pääsi melko nopeasti Vaaterin koplan jäljille, ja useita punaupseerin avustajia napattiin kiinni, ja he saivat myöhemmin vankeustuomion.
Päätekijä Vaateri onnistui kuitenkin livahtamaan EK:n kynsistä, ja hänen henkilöllisyytensäkin selvisi EK:n etsiville vasta 1930-luvun lopussa. Suomessa Vaateri esiintyi Einari Syrjäsen henkilöpapereilla. Todellinen Syrjänen oli 1930-luvun alussa loikannut Neuvostoliittoon, eikä hänestä ole sittemmin kuultu.
Tulipunainen kommunisti?
1930-luvun edetessä Neuvostoliitossa käynnistyi ”Stalinin vainoina” tunnettu ajanjakso, joka huipentui massateloituksiin vuosina 1937–1938. Vainoharhaisessa ilmapiirissä erityisesti vähemmistökansallisuuksia edustavat henkilöt joutuivat kuolemanvaaraan, koska heitä pidettiin automaattisesti mahdollisina vakoilijoina.
Emil Vaateri kuitenkin selvisi vaaranvuosista hengissä. Mies esiintyi tulipunaisena kommunistina, ja kirjoitti esimerkiksi Leningradissa julkaistavaan suomenkieliseen Vapaus-lehteen ajan hengelle tyypillisiä verenhimoisia vuodatuksia kansanvihollisista.
Jälkikäteen on vaikea arvioida Vaaterin motiiveja. Mahdollista on, että mies pyrki vain opportunisesti pelastamaan itsensä ja nuoren perheensä hengen. Voi myös olla, että Vaaterin pelasti joku neuvostohierarkian ylätasolla toimiva suojelija.
Vaaterin urakierto upseerina ei ollut kaikkein nopeimpia. Vuonna 1922 jo luutnantti, mutta vuonna 1941 vasta kapteeni. Mahdollisesti suomalaistausta tai puutteellinen peruskoulutus ja kielitaito estivät ylenemisen korkeampiin sotilasarvoihin. Ilmeisen onnistunut vakoilijatoiminta Suomessa viestii kuitenkin siitä, että mies oli osaava upseeri ja alan kova ammattilainen.
Jossain määrin Vaateri myös kuului aikansa neuvostoeliittiin. Hän oli kommunistipuolueen jäsen ja lomaili ainakin kertaalleen Mustallamerellä. Poikiensa kanssa 1930-luvulla otetussa lomakuvassa punaupseeri esiintyy hyväntuulisena perheenisänä – kenties hän sellainen olikin?
KGB kiinnostui Emilin kohtalosta
Emil Vaateri toimi talvisodan aikana ja jatkosodan alussa pataljoonankomentajana puna-armeijassa. Mitä todennäköisimmin hän kaatui heti sodan alettua Uuksun tiellä, kuten aikaisemmin todettiin.
Neuvostoviranomaiset merkitsivät Vaaterin kadonneeksi, ja asia tiedotettiin hänen vaimolleen Margitille. Viranomaiset kuitenkin epäilivät aina 1960-luvulle saakka, että todellisuudessa mies oli loikannut jatkosodan käynnistyttyä Suomen puolelle. Tässä yhteydessä KGB tiukkasi Margit-vaimoa paljastamaan totuuden miehensä kohtalosta.
Vaateri-vyyhti alkoi purkautua 1990-luvun alussa, kun edesmenneen Risto Mäkisen poika Matti otti yhteyttä lappeenrantalaiseen Toivo Vaateriin, joka oli Emil Vaaterin pikkuveli.
Risto Mäkinen oli tuonut rintamalta ”sotamuistona” surmaamalleen venäläisupseerille kuuluneita tavaroita. Jäämistössä oli muun muassa Emil Vaaterin valokuvia, Punalipun kunniamerkki ja – tuntemattomasta syystä – Emilin vaimon eli Margitin passi.
Näin Emil Vaaterin elämänkohtalo alkoi avautua hänen Suomessa oleville sukulaisilleen.
Mutta ei tässä vielä kaikki. Kymmenkunta vuotta sitten Toivo Vaaterin tyttärenpoika Kai Poutanen alkoi selvittää isosetänsä kohtaloa perusteellisemmin.
Sukutapaaminen ilman Leo-poikaa
Ensin Kai Poutanen tapasi Matti Mäkisen, joka luovutti hänelle isänsä omistaman Vaateri-jäämistön. Seuraavaksi Poutanen alkoi etsiä yhteyttä Emil Vaaterin mahdollisiin omaisiin Venäjällä.
Ja pian tärppäsi: selvisi, että Emil Vaaterin vanhempi poika, yli 80-vuotias Leo eli Lev asuu edelleen Pietarissa. Nuorempi poika Alfred oli kuollut vuonna 1993.
Kävi myös ilmi, että Leolla oli poika Aleksei, joka eli perheineen Pietarissa.
Vaaterin sukutapaaminen järjestettiin Pietarissa vuonna 2012, jolloin Poutanen luovutti Emil Vaaterin jäämistön tämän pojanpojalle Alekseille.
– Tapaamiseen osallistui myös Tuula-äitini, mutta Leo Vaateri ei – ikävä kyllä – halunnut tapaamiseen osallistua, vaan pakeni datshalle, Poutanen harmittelee.
Leo oli epäillyt Aleksei-pojalleen, että kyseessä olisi jonkinlainen turvallisuuspoliisin uusi juoni perhettä kohtaan. Kuten muistetaan, KGB ahdisteli perhettä 1960-luvulla.
Erikoista asiassa oli, että Leo Vaateri muutti vuonna 2006 Lappeenrantaan inkeriläisiä koskevan lain perusteella. Leon on täytynyt tietää, että kaupungissa saattaa asua hänen lähisukulaisiaan, mutta yhteydenottoon iäkäs Leo ei ryhtynyt.
Leo ei lopulta viihtynyt Suomessa, vaan muutti jo vuoden kuluttua takaisin Pietariin, jossa kuoli vuonna 2013.
Uteliaisuus ja myötätunto käynnistivät tutkimuksen
Kai Poutanen on ammatiltaan äänisuunnittelija Helsingin Kaupunginteatterissa. Lisäksi hän toimii musiikkituottajana.
Emil Vaaterin tapauksessa riittää draamaa kyllikseen. Mitä sanoo teatterin ammattilainen: voisiko tarinasta dramatisoida esimerkiksi näytelmän tai elokuvan?
– Miksei. Ainakin kirja aiheesta on suunnitteilla, Poutanen sanoo.
Mies kuitenkin painottaa, ettei hänen ammatillaan ja harrastuksellaan tutkia Emil Vaaterin taustoja ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
– Aloin tutkia isosetäni kohtaloa uteliaisuudesta ja myötätunnosta. Tunsin myös olevani velvollinen etsimään venäläiset sukulaiseni ja kertomaan heille totuuden Emil Vaaterin viimeisistä hetkistä.
Nelikymppiselle Poutaselle tapaus Vaateri on myös ollut eräänlainen matka oman elämänsä jäsentämiseen.
– Tällä tutkimusmatkalla olen ikään kuin halunnut peilata omaa menneisyyttäni ja tulevaisuuttani tässä ja nyt, Kai Poutanen analysoi.
Teksti: Martti Kiuru
Kuvat: Kai Poutasen arkisto