Tšernobyl houkuttelee matkailijoita enemmän kuin koskaan

Matka kohti Valko-Venäjän eteläosaa alkaa yöjunalla, joka lähtee Minskistä puolenyön aikaan. Matkaamme koko yön, kaksi ulkomaista matkaajaa ja opas. Olemme varanneet päiväkierroksen netistä, mutta ryhmä on jäänyt pieneksi. Tunnelmallinen juna kulkee varsin maltillista vauhtia, mutta pomppii paljon. On vielä pimeää, kun aamulla suuntaamme Retšitsan asemalla odottaneella autolla kohti saastunutta aluetta.

Tšernobyl-turismi lähti räjähdysmäiseen kasvuun HBO:n vuoden 2019 Chernobyl-sarjan jälkeen. Vuonna 2018 Ukrainan puolella sijaitsevassa ydinvoimalassa vieraili 24 000 kävijää. Viime vuonna kävijämäärä loikkasi 112 000:een. Valko-Venäjällä Tšernobyl-turismi puolestaan on vielä nuorta, vaikka maa oli ydinkatastrofin pahimpia kärsijöitä: maan pinta-alasta yli viidennes luokiteltiin onnettomuuden seurauksena radioaktiivisesti saastuneeksi, ja kymmeniä tuhansia ihmisiä evakuoitiin. Pahiten saastuneille alueille Valko-Venäjän eteläosiin Ukrainan rajalle perustettiin Polesian säteilyekologinen suojelualue. Sen läpi Ukrainasta Valko-Venäjälle virtaa Dneprin sivujoki Pripjat. Polesian suojelualueen hallinto sijaitsee Hoinikin kaupungissa, joka on myös meidän ensimmäinen kohteemme.

Ydintuhomatkailua presidentin päätöksellä

Valkovenäläisen rauhoitusalueen eteläraja on lähimmillään vain yhdentoista kilometrin päässä Tšernobylin ydinvoimalasta. Presidentti Aleksandr Lukašenko avasi matkailun alueelle vuoden 2019 alussa. Kävi ilmi, että ryhmämme mahtui vielä ensimmäisten tuhannen kävijän joukkoon, eikä matkanjärjestäjämmekään ollut tehnyt vuodessa alueelle kymmentä matkaa enempää.

Polesian suojelualue on Ukrainan puoleisen Tšernobylin suojavyöhykkeen välitön jatke. Alueen tiukka, kolmenkymmentä vuotta kestänyt suojelu on johtanut siihen, että siellä on paljon luonnontilassa elävää eläimistöä ja kasvistoa. Rauhoitusalueen sisään jääneellä alueella asui ennen onnettomuutta ja evakuointeja yhteensä 22 000 henkeä.

Emme saa omia säteilymittareita, joten luotan minulle kerrottuihin lukemiin. Päivän vierailun suojelualueella kerrotaan vastaavan kahden tunnin lennosta saatavan säteilyn määrää. Säteilyturvakeskuksen mukaan lentäminen kahdentoista kilometrin korkeudessa aiheuttaa viiden mikrosievertin säteilyannoksen tunnissa. Täällä paikalliset säteilylukemat ovat pääsääntöisesti huomattavasti alhaisempia.

Matka taittuu vihreällä UAZ:lla, luotetulla neuvostomaasturilla. Ajaminen alueella muilla kulkuneuvoilla ei ole sallittua, sillä vain näissä vartijoiden kulkupeleissä on GPS-paikannin. Tällä kertaa meillä on vain pieni viiden hengen ryhmä. Kahta turistia varten töissä on kolme henkilöä: kuski, vartija sekä opas.

Metsänvartijoiden työhön ei oikeastaan kuuluisi matkailijoiden opastaminen, muttei ole ketään muutakaan, joka voisi ottaa asian hoitaakseen. Vartijoiden varsinainen työ on tutkimus- ja monitorointityötä alueella sijaitsevassa laboratoriossa. Vastaus kierrosten aloittamisen syyhyn on vartijan mukaan yksinkertainen: presidentin määräys saada matkailijat raottamaan lompakonnyörejään.

Hylättyjä kalastusaluksia ja tyhjiä kauppahyllyjä

Perillä matkaamme pieniin kyliin, joissa pääsemme tutustumaan autioituneisiin kulttuurikeskuksiin ja hallinnollisiin rakennuksiin sisältäpäin. Tutkimaan hylättyjä asuintaloja, joista osassa on ollut sähköt, muttei juoksevaa vettä. Ukrainan puolella Pripjatissa taloihin sisälle meneminen kiellettiin koulurakennuksen romahdettua vuonna 2012. Valko-Venäjän suojelualueella kaikkialle saa ilmeisesti mennä, kunhan vartija menee sisälle ensin. Osa rakennuksista on tuttuja betonisia neuvostorakennelmia, osa taas pieniä puukyliä omakotitaloineen ja pitsiverhoineen, kaivoineen pihalla.

Neuvostopropagandaa ja postereita on säästynyt ihailtavaksemme yllättävän paljon. Eräästä puutalosta keskeltä mökkikylää löytyy 3. toukokuuta 1986 päivätty Pravda-lehti, jonka kellertäviä ja pölyisiä sivuja vartija kääntelee kiinnostuneena. Lehdessä ei mainita onnettomuutta, vaikka ydinvoimalan reaktori räjähti jo huhtikuun 26. päivä. Onnettomuudesta kuultiin ensin vain keittiökeskusteluissa, huhuttiin lasten lähettämisestä pois. Virallista tietoa tai ilmoitusta ei tullut päiväkausiin, ja evakuointi tapahtui vasta 5. toukokuuta. Matkaa rajalle on kuitenkin niin vähän, että kännykkä toivottaa vähän väliä tervetulleeksi Ukrainaan.

Puutalokylän vierellä seisoo matala kukkula, jonka päältä voi nähdä Ukrainan puolelle ja häivähdyksen Tšernobylin nelos­reaktoria peittävästä uudesta sarkofagista. Kylässä mittari ilmoittaa säteilylukemiksi 3,6 mikrosieverttiä, joka on paljon korkeam­pi kuin aikaisemmin päivän aikana näkemämme lukemat. Vaikka mitään hätää ei ole, minulla on sellainen kutina, että päivä­retken säteilyannos on hieman suurempi kuin mitä meille on kerrottu.

Ohitamme radioaktiivisuudesta varoittavia kylttejä matkalla kylästä toiseen. Puutalon vieressä ruostuu moottoripyörän runko sivuvaunuineen. Kulttuurikeskuksesta löytyy Puškinin kuva ja Leninin kasvot tuntuvat tuijottavan joka toiselta seinältä. Monet rakennuksista ovat tyhjiä huonekaluja myöten, mutta syvemmälle kyliin mennessä alkaa löytää taloja, jotka ovat saaneet jäädä enemmän rauhaan. Ehdimme ryhmän pienen koon ansiosta pidemmälle kuin opas ja vartija ovat aiemmin päässeet. Käymme sisällä kaupassa, jossa on säilynyt tyhjillään ammottavat hyllyrivistöt. Vaellamme Pripjat-joen vartta, jonka rannalla makaa hylättyinä ruostuneita kalastusaluksia. Veden kerrotaan olevan puhdasta, mutta pohjamudan ei. Onnettomuuden jälkeen tuulten kuljettamaa säteilyä kerääntyi maaperään ja vesien pohjaan.

Luvattomia elämyksiä Tšernobyl-turisteille

Minskistä matkamme jatkuu Ukrainaan junalla, vaikka lentäenkin pääsisi. Junamatkaa varten tarvitaan Valko-Venäjän viisumi, sillä viisumivapaus koskee vain lentoja. Ukrainaan viisumia ei tarvita.

Matka kohti Tšernobylin ydinvoimalaa ja Pripjatia lähtee Kiovasta aamuvarhain minibussilla. Meno on jo aivan erilainen. Kierrokselle osallistuu kahdenkymmenenviiden hengen kansainvälinen joukko, jolle kierros tarjotaan englanniksi. Saamme myös omat säteilymittarit. Opas aloittaa heti opastussettinsä, joka jatkuu koko ajomatkan ajan. Miksi Tšernobyliä ja autioituneita kyliä pitäisi käydä katsomassa? Paikallinen opas kertoo olleensa alle kymmenvuotias onnettomuuden tapahtuessa. ”Paikan näkeminen on tapahtumasta todistamista”, hän sanoo, ”enkä tahdo tämän hulluuden toistuvan.”

Kulku Tšernobylin suojavyöhykkeille on rajoitettua ja tapahtuu valvontapisteiden kautta. Oppaan mukaan liian suurta säteilyannosta suurempi riski on saada alueella muita vammoja. Monet rakennukset ovat täynnä rojua, ja paikka paikoin lattialaudat puuttuvat tai sojottavat pystyssä.

Ukrainan Tšernobyl-matkojen suosio ei voi jäädä huomaamatta. Useita isoja ryhmiä eri matkanjärjestäjiltä on liikkeellä samaan aikaan, ja kuljemme jatkuvasti toistemme hännillä. Suoja-alueen porteilla kioskit ovat väärällään mauttomia, mutta ilmeisen hyvin kaupaksi käyviä matkamuistoja hohtavista säteilyvaroitusmagneeteista kaasunaamareihin ja T-paitoihin.

Täälläkin käy ihmisiä luvattomasti. Tavarat, huonekalut ja lämpöpatterit ovat lähteneet useimmista taloista jo kauan sitten. Kerrotaan, että alkoholisoituneet kodittomat myivät taloista varastamansa tavarat toreilla ja joivat tienaamansa rahat. Valko-Venäjän puolella puhutaan ”stalkkereista”, jotka tulevat alueelle luvatta ja järjestävät esimerkiksi nukkeja kauhuasetelmiin ikkunoihin tai kaasunaamareita rivistöiksi. Myös matkailijat lavastavat mielellään sommitelmia.

Oppaalla on GPS-jäljitin, josta hänen liikkeensä alueella selviävät. Hänellä on kuitenkin keinonsa; jos hän tahtoo viedä ryhmänsä kiellettyyn paikkaan, niin jäljittimen voi yksinkertaisesti jättää kyseisen paikan ulkopuolelle. Vaikka keino on kyseenalainen, ei kukaan vastusta astumista sisälle romahtamisvaarassa oleviin rakennuksiin. Vierailemme salaa kulttuurikeskuksen liikuntasalissa, ja kiipeämme portaat 16-kerroksisen asuintalon katolle. Portaissa on kova kiipeäminen, mutta joukon vanhimmatkin kapuavat ylös päättäväisinä. Talon sisällä ei ole juuri mitään jäljellä, pelkkää romua hujan hajan ja tyhjinä ammottavat hissikuilut. Ylhäältä katolta avautuu kuitenkin hieno näköala, joka osoittaa konkreettisesti, ettei 50 000 asukkaan Pripjat ollut mikään pikkukaupunki.

Säteilymittareidemme lukemat olivat koko päivän ajan keskimäärin 0,5–1,0 mikrosievertin luokkaa. Pripjatin autioituneessa huvipuistossa keksimme kuitenkin asettaa mittarit vierekkäin, ja yllättäen oppaan harmaan mittarin lukemat näyttivät 1,91 mikrosieverttiä, kun meidän iloisen keltaisen mittarimme lukemat laskivat säteilytasoksi vain 0,75. Äkkiseltään näyttäisi siltä, että matkailijat saavat mittareista halvan turistiversion – samanlaisen, joita myytiin tarkastuspisteellä magneettien ja kaasunaamareiden kanssa.

Siinä missä Tšernobylin Ukrainan-puoleinen suoja-alue tekee vaikutuksen tunnetuilla ja isomman kokoisilla kohteillaan, on Valko-Venäjän puolella vielä rauhallisempaa ja koskemattomampaa, ja matkoissa on vähemmän kaupallinen maku.

Matkailulla on alueille kieltämättä merkittävä taloudellinen vaikutus, eikä historiam­me kovimpia oppitunteja sovi unohtaa. Mutta voiko tuhon todistaminen matkailun keinoin estää vastaavaa enää tapahtumasta? Viisastummeko me vai onko unohtaminen ja samojen virheiden toistaminen väistämätöntä?

Teksti ja kuvat: Elina Saarilahti