Luovutetun Karjalan muuttaminen Neuvostoliiton osaksi tapahtui lähinnä muistomerkkejä pystyttämällä. Nyky-Venäjän merkit ovat ainakin Karjalankannaksella toiset: kaupunkimaisia keskuksia, hotelleja ja lomakyliä, metsien keskellä suuria puutarhapalsta- ja datša-alueita, uusittuja rautateitä ja jopa moottoritietä.
Laatokkaa kiertävä valtatie A-121 jatkuu Priozerskista hyväkuntoisena 52 kilometriä Losevoon (Лосево), joka oli Suomen aikaan Kiviniemi. Vuonna 1857 tänne kaivettiin uoma kannaksen poikki, ja siitä alkaen on valtaosa Vuoksen vesistä virrannut koskena oikoreitille Suvantojärven ja edelleen Taipaleenjoen kautta Laatokkaan.
Heti Losevon eteläpuolelta pääsee Karjalankannaksen moottoritielle. Se on jo 73 kilometriä pitkä ja yltää Pietarin kehätielle. Suurin sallittu nopeus on moottoritiellä 110 km/t, elleivät sähköiset liikennemerkit muuta kerro.
Moottoritieltä voi poiketa entisen Raudun keskukseen. Suomen aikana se oli noin 6 000 asukkaan rajapitäjän pieni keskuskylä. Nykyisin siinä on Sosnovon (Сосново) kaupunkimainen keskus, jossa on yli 7 000 asukasta.
Sosnovon eteläosassa moottoritien varressa on Igora-keskus (Игора), jonka omistajiin kuuluu pankkiiri Juri Kovaltšuk. Sama mies, joka omistaa Piste kartalla -kahvilat ja -hotellit. Igorassa on kylpylä, majoitus- ja ravintolapalveluja, laskettelukeskus, automuseo sekä tuoreimpana moottorirata, jonka väitetään rakenteeltaan täyttävän jopa Formula 1 -kilpailujen vaatimukset.
Rauhalliselle rantatielle
Pietarin alueen liikenne on niin vilkasta, että varsinkin ensimmäistä kertaa Venäjällä ajelevalle suosittelen Pietarin ohittamista kaukaa itäkautta. Se onnistuu, kun laskeudutaan moottoritieltä Vaskelan (Васкелово, Vaskelovo) liittymässä ja lähdetään tietä 41A-189 Inkerinmaan kylien (mm. Vuole ja Matoksi) kautta kohti Laatokkaa.
Tämä tie oli pitkään huonokuntoinen betonilaattatie, mutta sittemmin se on suurelta osin päällystetty asfaltilla. Betonilaattapintaa oli pari vuotta sitten jäljellä 17 kilometriä, ja sekin oli korjattu siedettävään ajokuntoon. Tie yhtyy eteläpäässään Pietari–Murmansk-valtatiehen E105.
Rohkeampi voi lähteä Matoksista etelään tietä 41K-065, joka vie Toksovaan (Токсово). Siellä on noin 5 600 asukasta ja yksi parhaiten säilyneistä inkeriläisten luterilaisista kirkoista.
Toksovasta on jatkettava Pietarin vilkkaalle kehätielle 41A-118. Sitä ajetaan 20 kilometriä etelään tien E105 liittymään, jotta päästään jälleen Laatokkaa kiertämään.
Piipahdus Pähkinälinnaan
Tieltä E105 on helppo poiketa Pähkinälinnaan (Шлиссельбург, Šlisselburg). Se on noin 15 000 asukkaan kaupunki, jolle leimallisia ovat Neva-joki ja siinä oleva 1300-luvulla rakennettu Pähkinäsaaren linna.
Keskustassa matkailija joutuu ylittämään kanavia. Pietari I:lle nimetty kanava otettiin käyttöön vuonna 1731. Kun se kävi laivoille kapeaksi, tehtiin Aleksanteri II:lle nimetty, vuonna 1866 valmistunut leveämpi kanava järven ja vanhan kanavan välimaastoon.
Kanavat jatkuvat koilliseen Syväri-joelle asti. Suojainen vesiväylä oli tarpeen, koska Laatokka on itäpäästään saareton, matala ulappa, jonka myrskyt olivat silloisille laivoille liian vaarallisia. Nykyaikainen kalusto kestää myrskyt, joten kanavat ovat jääneet pois käytöstä.
Pähkinälinnan kaupungin nimi oli 1600-luvulla Noteburg. Nykyinen Noteburg on siisti minihotelli sisääntuloväylän varrella. Hotellin vieressä on iltamyöhään asti auki oleva ravintola.
Pienten hotellien heikkous on usein aamiaisen puuttuminen. Elokuun 2018 lopulla minun piti tyytyä hotelli Noteburgin vieressä olevan autopesulan kahvilasta ostettuun teekupposeen ja leivokseen, mutta onneksi ravitsemustilani korjasi myöhemmin venäläinen vieraanvaraisuus.
Inkerinmaalta Venäjälle
Pähkinälinnasta Laatokan kierros jatkuu valtatietä E105 itään ja vähitellen koilliseen. Maisema on tasaisempi kuin Laatokan luoteispäässä. Kirkotkin vaihtuvat: Inkerinmaan kirkot olivat evankelisluterilaisia, mutta nyt ollaan ortodoksisen uskonnon alueella.
Noin 90 kilometrin päässä Pähkinälinnasta tullaan yhdelle Laatokan suurista virroista, Olhavanjoelle. Sen länsirantaa pääsee muutaman kilometrin päässä Laatokan rannassa olevaan Uuteen Laatokankaupunkiin (Новая Ладога, Novaja Ladoga).
Novaja Ladogan nähtävyyksiin kuuluu Leningradin piiritystaistelussa kunnostautunut laiva. Se on tehty Suomen Turussa vuonna 1900, ja alkuperäiseltä nimeltään se on Aunus. Talvisodan päätyttyä se luovutettiin Neuvostoliitolle, jonka armeija käytti alusta Leningradin piiritystaistelussa.
Koilliseen ajettaessa seuraava iso joki on Säsjoki. Noin 7 kilometrin sen ylityksen jälkeen, Nizinon (Низино) pikkukylän kohdalta, lähtee sivutie vasempaan. Se vie Laatokan itärannalla olevaan niemeen. Siellä on enemmän näkemistä kuin valtatien E105 varrella.
Voronovo (Вороново) on niemen kylistä eteläisin. Sen läpi virtaa pieni Voronezhka-joki, joka risteää Laatokan rantakanavien kanssa.
Venäläistä vieraanvaraisuutta
Ajelin Voronežka-joen vartta seurailevaa soratietä takaisin valtatien suuntaan pienten kylien läpi. Pysähdyin Samuškinossa (Самушкино) valokuvaamaan ortodoksista tsasounaa. Ystävällisesti tervehtivä mies tuli minua jututtamaan. Hän kertoi olleensa rakentamassa tätä vuonna 2011 valmistunutta rukoushuonetta.
Ylpeänä hän esitteli myös praasniekkakenttää, joka on rakennuksen lähellä. Alueella on lapsille leikkipaikkoja, viikinkilaiva sekä teksti- ja kuvatauluja viikinkiajan taisteluista, joita käytiin tällä paikalla 1100-luvulla.
Seuraavaksi mies vei minut pyhättönsä alakerrassa olevaan trapesaan, ruokailutilaan. Siellä oli äsken tarjottu kirkkokansalle ateria. Paikalle tuli myös miehen vaimo. Päättäväisesti he istuttivat minut pitkään pitopöytään syömään, kursailu oli hyödytöntä.
Hotelliaamiaisen puute tuli korvatuksi yltäkylläisesti. Tarjosin kestityksestä korvausta, mutta rahaa ei huolittu. Tällaisia ovat venäläiset, ainakin kun eivät ole virantoimituksessa.
Suistomaan seikkailua
Laatokan koillisnurkkaa lähestyessään etelästä tulija ylittää ensin Paksujoen (Пашa, Paša) ja kymmenisen kilometriä pohjoisempana Ojattijoen (Оять, Ojat). Ne yhtyvät noin 10 kilometriä lännempänä Syvärijokeen (Свирь, Svir).
Syväri yhdistää kaksi Euroopan suurinta järveä, Äänisen ja sitä 28 metriä alempana olevan Laatokan. Vesimääränsä puolesta Syväri on mahtava: se peittoaa virtauksellaan (790 m³/s) Suomen vuolaimman virran, Vuoksen (684 m³/s).
Syvärin, Ojatin ja Paksujoen tuomat savi, hiekka ja liete ovat kertyneet pohjois-eteläsuunnassa ainakin 40 kilometriä pitkäksi ja itä-länsisuunnassa yli 20 kilometriä leveäksi suistomaaksi. Sen eteläisimpään osaan asettui väkeä jo 1700-luvulla, kun edellä mainittua Laatokan vanhaa kanavaa tehtiin.
Noina aikoina sai alkunsa Syvärinsuun (Свирица, Sviritša) pitäjä. Se on seitsemällä jokihaarojen ja kanavien toisistaan erottamalla saarella. Pitäjän keskus on Uusi Syvärinsuu eli Novaja Sviritša, joka on lähes pyöreä, halkaisijaltaan noin 1,5-kilometrinen saari Paksujoen suussa.
Paksujoen länsipuolella jatkuu tasainen suistomaa vielä noin 10 kilometrin päähän. Seutu on märkää maastoa, jossa on ojia, jokia ja kanavia joka puolella.
Lotinapellosta Syvärin yli
Paksujoen sillalta on vielä reilut 50 kilometriä seudun suurimpaan taajamaan, Lotinapellon (Лоде́йное По́ле, Lodeinoje Pole) kaupunkiin. Siellä on nykyisin vähän yli 19 000 asukasta.
Viime vuosien aikana Lotinapellon rantapuiston kävelytiet on kohennettu siistiin kuntoon. Myös majoitustarjontaa on parannettu: lähellä Syvärin rantaa olevaa hotelli Petrovskia on laajennettu ja sen alakerrassa on siisti ravintola.
Kun ajaa Lotinapellon pohjoispuolelta Syväri-joen yli ja edelleen parikymmentä kilometriä kohti Petroskoita, tulee näkyviin viitoitus kohti Troitsankontua eli Staraja Slobodaa (Старая Слобода). Sen tärkein nähtävyys on Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen luostari, jonka alueella on useita kirkkoja.
Luostarin naapurissa on hotelli, jossa on siistit huoneet ja iso ravintola. Siellä on rauhallista yöpyä, ja moottoripyöräkin on yön yli kaukana tiellä kulkevien näkymättömissä.
Laatokan koillisrannan kyliä
Troitsankonnulta 23 kilometrin päässä käännytään valtatieltä E105 Laatokan koillisrannan tielle 86K-8. Aunusta (Оло́нец, Olonetš) lähestyttäessä näkyy paljon vanhaa rakennuskantaa, joka poikkeaa selvästi Karjalankannaksen taloista. Myös yksi perinteinen joen ylittävä kävelysilta näkyy, ja niitä on useita isomman Aunusjoen (reka Olonka) yli kaupungin keskustasta alavirtaan päin.
Laatokan rantatiellä on useita pikkukyliä. Vitelen (Видлица, Vidlitša) ja Rajakonnun (Погранкондуши, Pogrankonduši) välillä tie on niin lähellä rantaa, että on helppo poiketa kokeilemassa veden lämpöä. Rantahiekka on upottavan pehmeää, joten on varottava jumittamasta ajoneuvoaan hiekkaan.
Vähän ennen Rajakontua on viitta Varaševin kivelle (Варашев Камень), joka oli Suomen ja Neuvostoliiton välisen rajan merkki vuoteen 1940 asti. Kivelle on tieltä reilun kahden kilometrin kävelymatka.
Autioitunut Orusjärvi
Jos helpommin tavoitettavaa näkemistä kaipaa, voi poiketa Orusjärven (Орусъярви) kylään. Se on 18 kilometriä Salmin (Салми) koillispuolella. Sinne on henkilöautolla ajettava soratie, joka eroaa päätiestä noin kilometri Räimälän (Ряймяля) luoteispuolella.
Orusjärvi kuului 1500-luvulta alkaen Raja-Karjalan uskonnollisiin keskuksiin. Siellä ollut munkkiluostari hävitettiin 1700-luvun alussa. Suunnilleen luostarin paikalle rakennettiin vuonna 1910 kirkko. Se on ollut jo pitkään käyttämättömänä, mutta rakennus on säilynyt lähes ehjänä.
Suomen aikana 1930-luvulla Orusjärvellä oli noin 700 asukasta, pari kauppaa, seurojentalo, kansakoulu ja posti. Erikoisuus oli rajavartioston koirakoulu. Nykyisin kylässä on ehkä kolme asuttua taloa.
Pitkärannan teollisuuskeskus
Laatokan koillisrannan suurin keskus on Pitkäranta (Питкярaнта). Suomen aikaan se oli vain noin 2 000 asukkaan kylä, mutta siellä oli kaivosteollisuutta, sahoja ja useita tehtaita. Siksi Neuvostoliiton hallinto piti paikkaa tärkeänä, ja Pitkärannasta tehtiin kaupunki.
Nykyistä kaupunkikuvaa hallitsevat viisikerroksiset harmaat asuintalot. Asukkaita Pitkärannassa oli 1990-luvun alkuvuosina jopa noin 15 000, mutta sittemmin on väki vähentynyt lähes kolmanneksella.
Pitkärannan paras majoituspaikka on noin kolme kilometriä keskustan luoteispuolella, päätien varressa oleva hotelli Pitkäranta (Dlinnyj Bereg, Длинный берег). Se on alkuaan vuosina 1921–22 rakennettu Suomen rajavartioston esikuntarakennus.
Hotelli on äskettäin kunnostettu, mutta siinä ei ole ravintolaa. Ruokaa ja juomaa saa vajaan 200 metrin päässä olevasta kahvila Gornitšasta (Кафе Горница). Tosin vasta kello 10 alkaen, joten aamiaistarpeet kannattaa hankkia ennakkoon kaupasta tai nukkua pitkään.
Hiidenselkä, Laatokan Joensuu
Seuraava taajama A-121:n varrella on Läskelä (Ляскеля). Jänisjoen yli pitkin padonharjaa ajettaessa näkyy tien eteläpuolella koski ja 1800–1900-lukujen vaihteesta oleva Läskelän paperitehtaan rakennus.
Läskelän sillalta vajaan kahden kilometrin päässä on risteys, josta kääntyy tie etelään kohti Hiidenselkää (Хийденсельга). Sinne vievä noin 5 kilometriä pitkä tie on päällystetty, mutta melko muhkuraisessa kunnossa.
Perillä Jänisjoen suussa on kylä, joka tunnettiin Suomen aikana nimillä Läskelän Joensuu ja Läskelänsuu. Siellä oli jo tuolloin varsin iso, saarien suojaama satama, ja itse kylää suojelee pohjoisen puolelta yli sata metriä korkea, jyrkkäseinämäinen Hiidenvuori.
Kylään tehtiin pistorata Aunuksen radalta, koska kylässä ollut suuri Laatokan saha tarvitsi kuljetuskapasiteettia. Rata ei ole enää käytössä, mutta saha toimii yhä, ja kylän yleisilme on suurelta osin sama kuin Suomen aikana. Rannan mäellä oleva vanha koulukin on yhä paikoillaan, tosin käyttämättömänä ja rappiolla.
Kirjavanlahdelta kotia kohti
Kun palataan päätie A-121:lle, Laatokan kierron huipennuksena tullaan Kirjavanlahdelle. Se on Laatokan Hiidenselältä luoteeseen noin 4 kilometriä yltävä kaunis vuonomainen lahti, jonka pohjoisrantaa tie seurailee kapeana ja mutkaisena, kesällä 2019 sileäksi päällystettynä.
Lahden rannalla on Sortavalan apteekkari Tauno Jääskeläisen vuonna 1935 rakennuttama, arkkitehti Pauli Blomstedtin suunnittelema huvila. Rakennuksessa toimii venäläisten taiteilijoiden (mm. muusikoiden) kesäkoti. Huvilan viereen on valmistumassa iso, hotellilta näyttävä rakennus.
Pian ollaan jälleen risteyksessä, josta päästään kääntymään kohti Värtsilää ja raja-asemaa. Laatokan kierros on näyttänyt matkailijalle monenlaista Venäjää: kehittyvää Karjalankannasta ja ehkä myös vilauksen urbaania Pietaria, toisaalta Laatokan pohjoispuolen tyhjeneviä kyliä, joissa aika näyttää pysähtyneen sata vuotta sitten.
Ensi kerralla mennään pohjoisemmaksi: Vartius–Lytän raja-asemalta Kostamukseen ja edelleen Vienan Karjalan runoperinteen kyliin.
Teksti ja kuvat: Veijo Saano