Kaupungin ylle levinneet harmaat sadepilvet eivät tunnu haittaavan kahvilapöydän ääressä istuvaa Sani Kontula-Webbiä. Suomen Pietarin instituutin kanssa samalla kadulla, historiallisessa Sleptsovin kartanossa, sijaitseva Civil Coffee Bar on instituutin uudelle johtajalle entuudestaan tuttu paikka, kuten suuri osa Pietaria. Hän on palannut kaupunkiin vasta edellisenä iltana ja loppuviikon kalenteri on buukattu täyteen tapaamisia, mutta mieli on levollinen.
Sani kertoo äitinsä puoleisen suvun olevan kotoisin Venäjältä, Suomenlahden etelärannalla sijaitsevasta Pietarhovista. Sani itse on syntynyt Suomessa ja puhunut aina kotona suomea. Tästä huolimatta venäjän kieleen tutustuminen alkoi jo varhaisessa iässä.
– Kävin joka kesä Pietarhovin mummolassa, missä venäjän kielen taitoni herätti hilpeyttä sikäläisten ystävien keskuudessa. Tämä ei varsinaisesti rohkaissut puhumaan venäjää, mutta näillä kuukauden pituisilla vierailuilla oli tärkeä merkitys kielen kehittymiselle.
Pietarhovin ystävät viittasivat Saniin usein hänen nimensä sijasta nimityksellä ”finka”, suomalainen.
Myös suhde taiteeseen alkoi kehittyä jo nuorena ja Helsingin kuvataidelukiossa taidehistoriasta tuli nopeasti yksi Sanin lempiaineista.
– Minua kiehtoi teosten tarina, symboliikka ja kätketyt merkitykset, taiteilijan elämä ja elinympäristö. Tämä kaikki toi taiteeseen syvyyttä ja mahdollisuuden nähdä teoksissa enemmän.
Valmistumisen jälkeen hän piti välivuoden ja haki sitten opiskelemaan taidehistoriaa Venäjän korkeinta kuvataiteen opetusta tarjoavaan Pietarin taideakatemiaan.
– Pietari oli luonnollinen valinta, sillä taidehistorian opinnot kiinnostivat ja kaupungissa oli läheisten turvaverkko, puhumattakaan mahdollisuudesta nähdä maailmanluokan taidetta paikallisissa museoissa.
Vuonna 2005 opintonsa Pietarin taideakatemiassa aloittanut Sani oli noin 40-henkisen taidehistorian vuosikurssin ainoa suomalaisopiskelija. Seuraavaan viiteen vuoteen kuului paljon lukemista, kirjoittamista ja suullisia koetilanteita täyden auditorion edessä. Taideakatemiassa opetus pohjautui perinteisiin menetelmiin ja oli ajoittain varsin rankkaa, minkä vuoksi vastapainoa akatemian kurille haettiin omasta kaveripiiristä ja Pietarin taidetarjonnasta. Taideakatemian opiskelijat saivat vierailla ilmaiseksi paikallisissa taidemuseoissa, minkä vuoksi Sani vietti ystävineen useina päivinä aikaa Eremitaasia kierrellen.
Kadonneen teoksen jäljillä
Vuosi 2010 oli tapahtumantäyteinen, sillä valmistumisen jälkeen Sani meni naimisiin ja heti häämatkan jälkeen suuntasi työtehtäviin Suomen Pietarin-pääkonsulaatille. Sen lisäksi hän haki väitöskirjan tekijän paikkaa Pietarin taideakatemialle ja sai sen. Pietari vei mennessään, ja alun perin suunniteltu viiden vuoden ajanjakso venyi reiluun kymmeneen.
Palattuaan Suomeen Sani keskittyi taiteentutkimukseen ja aiheesta luennoimiseen. Päätös kannatti, sillä keväällä 2017 koitti hänen tähänastisen tutkimusuransa kohokohta, kun Sani paikansi kadonneeksi luullun Albert Edelfeltin maalauksen Venäjällä sijaitsevasta Rybinskin taidemuseosta.
– Eräänä päivänä ymmärsin katsovani maalausta, jota suomalainen taiteentutkimus oli pitänyt kadonneena. Teoksesta ei ole ollut olemassa yhtäkään kuvaa Edelfeltille omistetussa taidekirjallisuudessa, mutta Rybinskin taidemuseo oli jossakin vaiheessa päättänyt julkaista osan kokoelmistaan verkkosivuillaan ja näin se sattui tulemaan minunkin tietooni.
Sani otti yhteyttä taidemuseon johtajaan, Sergei Cherkaliniin, joka vastasi myönteisesti tämän pyyntöön vierailla museossa teosta tutkimassa. Yksi asia johti seuraavaan ja pian se on tarkoitus tuoda myös suomalaisyleisön nähtäville.
– Toin näyttelyhankkeen mukanani Suomen Pietarin instituuttiin ja se tulee olemaan kärkihankkeemme ensi vuonna. Näyttely avautuu ensin Pietarissa, minkä jälkeen se siirtyy Helsinkiin alkuvuodesta 2020.
Uusi johtaja saapuu kaupunkiin
Suomen Pietarin instituutin johtajan tehtävässä Sani aloitti virallisesti maaliskuussa 2018. Hän kuvailee instituuttia keskeisimmäksi suomalaista kulttuuria Venäjällä edistäväksi tahoksi.
– Tehtävämme on tuoda esiin suomalaisia ilmiöitä ja perinteitä mahdollisimman laaja-alaisesti, mutta painopisteet ovat tietenkin vaihdelleet johtajien ja erinäisten juhlavuosien myötä.
Odotettavissa on, että Sanin kaudella painopiste tulee löytymään juuri taiteesta.
– Omat vahvuuteni ja mielenkiintoni keskittyvät taiteen ja taiteentutkimuksen ympärille ja tällä alalla on Pietarissa suurta potentiaalia yhteistyölle. Lisäksi tulen kehittämään instituutin tiedepuolen toimintaa ja tulevaisuudessa tavoitteena on esimerkiksi tukea ja palvella suomalaisia akateemisia tutkijoita muun muassa arkistoasioinneissa.
Suomen Pietarin instituutin viime vuoteen mahtuu myös monia muita muutoksia. Kesäkuusta 2017 lähtien sitä on ylläpitänyt Suomi-Venäjä-Seura, mitä Sani pitää positiivisena muutoksena.
– Instituutin siirryttyä Suomi-Venäjä-Seuran alaisuuteen hallinnollinen puoli on selkiintynyt ja toiminta tämän myötä vakiintunut. Suomi-Venäjä-Seuran laajat verkostot ja asiantuntemus tukevat instituutin toimintaa ja viestintää kotimaassa. Seuran valtakunnallisuus tuo myös uusia mahdollisuuksia yhteistyöhön eri maakuntien kanssa.
Myös Suomi-talo, missä Suomen Pietarin instituutti sijaitsee, on siirtymässä tänä vuonna Suomen valtion omistukseen. Sani pitää omistajamuutosta tärkeänä ja ennen kaikkea kauaskatseisena päätöksenä.
– Kaupan myötä instituutti saa aloittaa puhtaalta pöydältä, eivätkä Pietari-säätiön konkurssipesän velat enää kosketa sen toimintaa.
Talossa toimii myös monia muita suomalaisia tahoja, ja Sani uskoo sijainnin tarjoavan monenlaisia synergiaetuja kaupallisen ja kulttuuripuolen yhteistyössä.
Kulttuurikävelyllä Pietarissa
Käymme Sanin kanssa kiertämässä Eremitaasin nykytaiteen osastona toimivaa pääesikunnan rakennusta, joka on yksi hänen suosikkitaidemuseoistaan Pietarissa.
– Näin, kun vastaremontoiduissa tiloissa avautui vuonna 2014 ”Manifesta 10” -nykytaidebiennaali. Näyttelyä ympäröivät vaikuttava arkkitehtuuri, katettu sisäpiha ja mahtavat korkeat ovet, hän muistelee.
Pietarin rikkaaseen kulttuuritarjontaan mahtuu myös paljon muuta kuin taidemuseoita. Sani kehuu Aleksandrinski-teatterin uuden lavan ohjelmistoa. Lisäksi hän mainitsee Uuden Hollannin saaren, joka houkuttelee paikalle kävijöitä ympäri vuoden. Pietarin keskustan tuntumassa sijaitsevalle keinotekoiselle saarelle on viime vuosina avattu entisen vankilarakennuksen tiloihin useita kahviloita, baareja ja pietarilaisia designkauppoja.
Mutta mikä pietarilaisia itseään kiinnostaa tällä hetkellä kulttuuripuolella? Sani mainitsee, että juuri nyt Pietarissa on erittäin trendikästä osallistua erilaisille master class -tunneille sekä käydä kuuntelemassa asiantuntijaluentoja. Erityisesti kaupunkisuunnittelu sekä ekologiset asiat tuntuvat herättävän paikallisten keskuudessa aiempaa enemmän mielenkiintoa. Samalla vanhat perinteet ovat vahvasti elossa ja korkeakulttuuria suositaan.
– Esimerkiksi Pietarin filharmonia ei ole vain paikka, jossa kuunnellaan klassista musiikkia. Se on yksi pietarilaisen ”intelligentsijan” eli älymystön tapaamispaikka.
Pietarissa kulttuurin kuluttaminen kuuluu kuitenkin kaikille ja on luonnollinen osa paikallisten arkea.
– Teatteriin tai balettiin menoa ei suunnitella kuukausia etukäteen, vaan sinne voidaan mennä hyvinkin spontaanisti.
Pietarilaisyleisöä voidaan edelleen pitää varsin konservatiivisena, mikä näkyy esimerkiksi siinä, kuinka aika ajoin tietyt näyttelyt saattavat aiheuttaa tuohtumusta ja virittää jopa kuukausiksi aktiivisen keskustelun. Näin kävi esimerkiksi vuonna 2016, jolloin belgialaistaitelija Jan Fabren näyttely ”Knight of Despair / Warrior of Beauty” tuotiin Pietariin. Teoksissa hyödynnettiin kadulta kuolleina löydettyjä elämiä, mikä nostatti nopeasti somemyrskyn. Monet kävijät pitivät näyttelyä epäeettisenä ja vaativat jopa Eremitaasin johtajan eroa, kun taas toiset ilmaisivat tukensa Eremitaasille. Monta viikkoa eri somekanavissa kamppailivat toisiaan vastaan hashtagit #pozorermitazhu sekä #koshkizafabra.
Konservatiivisina säilyneisiin asenteisiin vaikuttanee myös se, että viime vuosina yhteiskuntakriittistä ilmaisua on Venäjällä pyritty tukahduttamaan sensuurin keinoin. Sanin mielestä taiteen tulisi kuitenkin olla vapaata. Hän kehuu Eremitaasin johtaja Mihail Piotrovskia, joka on puhunut aktiivisesti vapaan taiteen puolesta. Vaikka yhteiskuntakriittisen taiteen räväkämpien ilmentymien on Venäjällä täytynyt siirtyä suurilta areenoilta pienempiin saleihin, niin voitaisiin sen kuitenkin todeta elävän ja olevan voimissaan.
– Kaiken kaikkiaan taide on aika vapaata Venäjällä, Sani toteaa.