Poikkitaiteellisena mesenaattina tunnettu Tuomas Hoikkala täyttää tänä syksynä 60, ja voi jo hyvällä syyllä katsoa taaksepäin.
Pohjois-Kymenlaakson Valkealassa syntynyt ja siellä yhä perheineen asuva Hoikkala tottui jo lapsena käymään karjalaisjuhlilla isänsä, Koivistossa syntyneen Antero Hoikkalan kanssa.
Karjalainen ilon ja surun, itkun ja naurun yhtäaikainen yhdistelmä vetosi herkkään poikaan.
Suuren vaikutuksen teki myös isänisä Tuomas Hoikkala.
”Olin kahdeksan, kun vaari 81-vuotiaana kuoli. Silloin vaihdoin nimeni Hannusta Tuomakseksi. Vaihdos sekoitti Selänpään kyläläisiä, mutta minusta tuntui kuin olisin astunut vaarin saappaisiin, jotka velvoittivat ja herättivät kunnioitusta. Kuin vaari olisi kannatellut minua rakkaudellisilla käsillään.”
Koivistolainen maanviljelijä Tuomas Hoikkala kihlasi kauneuskilpailussakin menestyneen Gunilla Mannosen vuonna 1910. Tapahtumaa juhlittiin Viipurin Pyöreässä tornissa.
Isänäitinsä Tuomas sai pitää pidempään. Pojan sieluun piirtyi kuva paljon kokeneesta sielukkaasta runoilijanaisesta.
Karjalaiset isovanhemmat antoivat erinomaiset juuret pojanpojalleen. Tämä on rohjennut sitkeästi toteuttaa unelmiaan, myös Karjalaan liittyviä, joihin ei ehkä kukaan muu ole uskonut.
Vuosi vuodelta juuret puskevat vahvemmin esiin.
Sillä sekunnilla tiesin
Isän perhe joutui sodan jaloissa jättämään kotinsa Suomenlahden rannalla. Suomalainen Koivisto vaihtui venäläiseksi Primorskiksi, minne 2000-luvun alussa rakennettiin suuri öljysatama.
”Isä ei suostunut lähtemään Venäjälle, vaikka kuinka houkuttelin”, Tuomas Hoikkala toteaa.
Poika sen sijaan käy siellä useamman kerran vuodessa, etenkin Viipurissa varsin tiuhaan. Kesän 2008 retki sinne säkkijärvisukuisen ystävän Seppo Jarvan kanssa osoittautui erityisen merkitykselliseksi.
”Kaunis kesäpäivä, plus 28 ja me kaksi suomalaismiestä pikkutakit sormenpäissä vaeltamassa vanhaa kaupunkia ristiin rastiin, tarjolla sopiva sekoitus kuumaa ja kylmää. Ja komean kivitalon toisen kerroksen ikkunasta pilkistävä puhelinnumero: Huoneisto myytävänä. Sillä sekunnilla tiesin tahtovani tämän”, Tuomas Hoikkala muistelee Salmelan Wiipuri-residenssin syntyvaiheita Lallukan talossa, valmistautuessaan illan ystävänpäiväkonserttiin.
Viipurin kulttuuritalossa esiintyy Radion Sinfoniaorkesteri johtajanaan Hannu Lintu. Suomi-Venäjä-suhteita jo vuosia rakentanut ja ylläpitänyt Hoikkala on itseoikeutettu kutsuvieras RSO:n Suomi 100v-juhlakiertueen ainutlaatuiseen konserttiin, historiansa ensimmäiseen Viipurissa.
Palaset loksahtavat paikoilleen
1960-70-luvuilla Suomessa ei juurikaan puhuttu Venäjälle menetetystä Karjalasta. Sodistakin keskusteltiin hiljaiseen sävyyn. Ehkäpä avoin keskustelu silloin olisi vain tulehduttanut kipeät haavat.
Kun rajat alkoivat avautua ja käynnit tihentyä, oli väistämätöntä, että monen suomalaisen palaset alkoivat loksahdella paikoilleen, myös kadotetussa Karjalassa.
Vuonna 1990 Mäntyharjulle perustetussa Taidekeskus Salmelassa karjalaisuus on näkynyt heti alusta alkaen. Ensimmäisen kesän nyt jo edesmenneet taiteilijat olivat kaikki karjalaissyntyisiä.
Tuomas Hoikkalakin on aina kantanut sydämessään palaa Karjalasta.
Vuosien myötä karjalaisuuden sisäinen tunnepitoinen olemus on alkanut pursua ulos. Yhtenä seurauksena on vuonna 2010 avattu Salmelan Wiipurin taiteilijaresidenssi.
”En vielä talon nähtyäni tiennyt juuri tämän huoneiston kuuluneen alunperin Juho Lallukalle ja puolisolleen Marialle. Olin toki kuullut paljon tarinoita mesenaattipariskunnasta”, Hoikkala kertoo.
Venäjän museovirasto oli onneksi entisöinyt Repolan- ja Viskaalinkatujen kulmarakennuksen, jota pidetään yhtenä Viipurin kauneimmista. Vuonna 1906 valmistunut, arkkitehti Allan Schulmanin suunnittelema graniittitalo edustaa kansallisromanttista tyyliä.
Lallukan pariskunta asui toisen kerroksen kulmahuoneistossa, joka osoittautui juuri sopivaksi Hoikkalan suunnitelmille.
”Talo löysi minut. Minä ymmärsin, että tänne mahtuu isokin ajatus.”
Hoikkala antaa katseensa kiertää erkkerimäisessä kulmahuoneessa, jossa jo lähes 100 taiteilijaa, säveltäjistä taidemaalareihin, on inspiroitunut Viipurin ainutlaatuisesta tunnelmasta.
Karjalainen karjalaisen tunnistaa
Residenssitilat luovutetaan käyttöön sillä edellytyksellä, että luovuuden hedelmiä saadaan jossain muodossa nauttia Taidekeskus Salmelassa. Tänä kesänä Mäntyharjulla esittäytyy viisi Viipurissa taidettaan tehnyttä.
Lallukan talo on myös oikea paikka Hoikkalan Viipuri-aiheisille maalauksille.
”Viipurissa vallitsee uskomaton menneen ajan tunnelma. Sen tunnistaa ja löytää sielustaan jokainen, joka osaa katsoa myönteisesti. Ilon, ei murheen kautta.”
Hoikkala väittää näkevänsä minuutissa, onko ihminen Karjalasta, onko tällä juuria siellä. Syvästä murheesta kuplivaan iloon kykenevästä yhtäaikaisesta tunneryöpystä ei voi erehtyä.
Ilon Hoikkala uskoo syntyvän hyvistä teoista, joilla on hyvä muisti. Hän, joka ei mieluusti puhu rahasta eikä omaisuuksista, paljastaa nyt hitusen Wiipurin residenssin rahoituspohjaa.
”Salmelassa vieraillut, Viipurista kotoisin ollut taiteenharrastaja tahtoi tukea Salmelan toimintaa ja testamenttasi taidekeskukselle muun muassa taideteoksia. Osin tämän ansiosta pystyimme hankkimaan Lallukan huoneiston, mistä olen syvästi kiitollinen.”
Hoikkala lehteilee liikuttuneena Wiipurin residenssin vieraskirjaa, joka otettiin käyttöön avajaisissa keväällä 2010.
”Sata nimeä todistaa, että tämä kaikki todella toteutui. Tunnen suurta kiitollisuutta ja muistan valtavasti antoisia kokemuksia. Näen silmissäni sukupolvien ketjun.”
Kova ponnistus, mutta kannatti
”Tuntuu uskomattomalta, että Juho Lallukka on ollut tässä samassa tilassa!”
Hoikkala arvelee, että olisi viihtynyt mainiosti leppoisaksi mainitun mesenaatin seurassa.
Kun Wiipurin residenssiä alettiin vuonna 2009 remontoida, vallitsi kaupungissa myönteinen suomalais-venäläinen yhteistyön henki. Suomi oli tekemässä kaupunkiin omaa aluettaan, ostosmatkailu vaihtumassa kulttuuriretkeilyyn.
Tuomas Hoikkala innostui suomalaisarkkitehti Uno Ullbergista ja tämän, monen muun rakennuksen ohella, luomasta vanhasta taidemuseosta. Syttyi liekki edistää Viipurin arkkitehtuurin säilymistä. Se tosin hiipui, kun selvisi ettei julkisia rakennuksia luovuteta ulkomaalaisille.
”Toivon, että myönteinen meininki jatkuisi Viipurissa. Osa taloista alkaa sortua, ja soisin ettei Venetsia-ilmiö toteudu täällä.”
Hän myöntää residenssin olleen kova ponnistus. Se vei paljon voimia, mutta kannatti.
Samaa voi sanoa Vuohijärvi-projektista. Senkin juuret löytyvät Karjalasta. Vuonna 2015 Valkealan Vuohijärvelle, Hoikkalan vanhaan kotikirkkoonsa perustama luonto- ja kulttuurikeskus syntyi, kun Säkkijärveltä tuodut kirkonkellot saivat jäädä tapuliinsa – näin voinee kärjistetysti sanoa.
”Tahdoin osoittaa kunnioitusta siirtokarjalaisille, jotka vuonna 1944 toivat hevospelillä kellot sodan jaloista Kanta-Suomeen.”